Taru Forsblom: Tiesin, että minun on kerrottava lapsille totuus mieheni kuolemasta

Taru Forsblom jäi yllättäen leskeksi 12 vuotta sitten. Oman surunsa lisäksi hän joutui miettimään, miten kertoa kuolemasta pienille lapsilleen.

29.04.2019
Facebook

Taru Forsblom: Tiesin, että minun on kerrottava lapsille totuus mieheni kuolemasta

Taru Forsblom jäi 12 vuotta sitten yllättäen leskeksi ja yksin kahden pienen lapsen kanssa. Vaikeinta oli hyväksyä, että lapset joutuvat kasvamaan ilman toista vanhempaa.

”Olin viettämässä juhannusta kuusivuotiaan tyttäreni ja kolmivuotiaan poikani kanssa, kun uutinen tuli. Mieheni oli löydetty yhteisestä asunnostamme, josta olin muuttanut kaksi viikkoa aiemmin vuokra-asuntoon yhdessä lasten kanssa. Hän oli tehnyt itsemurhan kesken juhannuksen vieton.

Avioliitossamme oli ollut pitkään haasteita, ja tahdoimme ottaa välimatkaa. Itsemurha tuli kuitenkin täysin yllättäen.

Ensireaktioni oli hirveä suru ja epäusko. Miksei hän kertonut, että voi niin huonosti? Surua seurasi voimakas ärtymys ja pelko. Tuntui kauhealta, että mies saattoi jättää lapset kasvamaan ilman isää. Minusta tuli hetkessä yksinhuoltaja.

Lapsille on puhuttava totta

Olen koulutukseltani sosiaalityöntekijä. Sen tähden tiesin, että lapsilta ei saa salata kuolemaa eikä edes itsemurhaa. Salaisuudet ja valheet tulevat lopulta vastaan.

Tuona vuoden 2007 juhannuspäivänä istutin lapset viltin päälle nurmikolle ja sanoin heille näillä sanoilla: Isi on nyt kuollut. Siinä hetkessä minulla ei ollut enempää sanoja, enkä olisi osannutkaan avata kuolemaa lisää.

Lapset itkivät ja olivat surullisia. He sanoivat, että heillä on ikävä isää. He eivät alkuun kyselleet, miksi isä kuoli. Minua kuitenkin pelotti, mitä sanon, kun he lopulta kysyvät.

Mieheni kuoleman jälkeen läheisyys oli minulle ja lapsille väylä jakaa tunteitamme. Emme aina puhuneet, olimme vain yhdessä. Hieroin illalla lasten jalkoja, jotta he rauhoittuivat nukkumaan.

Kriisiterapia auttoi sanoittamaan itsemurhan

Pyysin kriisiapua heti kuolinpäivänä. Meille ajoi samana päivänä Suomen Mielenterveysseuran SOS-auto, jonka kriisityöntekijöiltä sain tukea. Soitin seuraavalla viikolla myös perheneuvolaan ja sanoin, että tarvitsemme apua.

Pääsimme kaikki kolme ensin Hyvinkään kriisikeskuksen tuen piiriin. Meillä oli yhteisiä tapaamisia, mutta kävin siellä myös yksin. Kesälomien jälkeen alkoi kontakti perheneuvolaan, missä lapset kävivät oman kriisiterapiajakson, ja minulla oli omia tapaamisia. Täytimme myöhemmin tyttären kanssa yhdessä surukirjaa, johon hän sai piirtää ja kirjoittaa ajatuksiaan.

Omilla käynneilläni pohdimme psykologin kanssa, miten pienille lapsille voi selittää, miksi joku haluaa kuolla. Mietimme, miten asettelen sanat. Kun olin löytänyt oikeat lauseet, tuli rauhallisempi olo.

Sovimme psykologin kanssa, etten tuputa lapsille vastauksia. Annan heidän kysyä itse, kun he ovat siihen valmiit. Alkusyksyllä tytär sitten kysyi.

En muista sitä hetkeä enää tarkasti, eivätkä lapsetkaan muista. Perheneuvolan tuki oli kuitenkin äärettömän tärkeä. Olin valmistautunut kertomaan lapsille asian heidän ikänsä mukaisesti ja tiesin, mitä sanoa.

Kuolema kulminoituu hautajaisiin

Kävin katsomassa ruumista ilman lapsia. Kun tulin sieltä, minulla oli pakottava tarve huutaa ja huusinkin rappusilla: Kuinka voit tehdä meille näin! Olin surun lisäksi järkyttävän vihainen, että lapset menettivät isän ja minä puolison.

Jälkikäteen olen miettinyt, olisiko tytär kuitenkin pitänyt ottaa mukaan. Hän nimittäin uskoi pitkään, että isä tulee vielä takaisin. Terapiassa hän piirsi kuvan, jossa pään sisällä myllersi. Mietin, olisiko ruumiin näkeminen auttanut häntä käsittämään kuoleman eri tavalla.

Hautajaispäivä oli hyvin raskas. Kuolema kulminoitui, kun näki arkun ja muut surijat. Lapset olivat mukana. Ei käynyt mielessäkään jättää heitä pois.

En muista, itkivätkö lapset siunaustilaisuudessa. Poika oli hämillään. Hän ei oikein ymmärtänyt, mitä tapahtuu. Tytär rutisti sylissään valtavaa pehmoeläinpantteria, jonka hän oli saanut tädiltään.

Lapsen suru näkyy eri tavoin

Lapset olivat mieheni kuoleman aikaan niin pieniä, että he eivät surreet koko ajan. Heidän surunsa tuli puuskina. Tyttö oli sanoittanut surukirjaan, että hänelle tulee parempi olo, kun hän leikkii kavereidensa kanssa tai kun syödään yhdessä. Hän purki tunteitaan myös piirtämällä ja myöhemmin kirjoittamalla.

Poika oli vihainen isille. Kerroin hänelle, että on sallittua olla vihainen ja surullinen. Olen aina ajatellut, että tunteita pitää näyttää. Siksi en kokenut, että minun olisi pitänyt piilottaa lapsilta myöskään omia tunteitani.

Poika oli myös hyvin rauhaton, ja hänen oli vaikea nukahtaa. Päiväkodissa häntä ei voitu laittaa nukkumaan kerrossänkyyn, koska koko sänky heilui, kun hänen oli niin vaikea rauhoittua. Jälkikäteen olen miettinyt, että hänen surunsa purkautui käyttäytymisen kautta. Hän ei kauheasti sanoittanut tunteitaan.

Lapset eivät koskaan sanoneet, että he pelkäisivät menettävänsä minutkin. Jälkikäteen olen kuitenkin miettinyt, että varsinkin poika on ollut aika kiinni minussa, mutta ei liikaa kuitenkaan. Olemme olleet tiivis pieni perhe.

Lopulta elämä kantaa

Ensimmäisen vuoden jälkeen tunteet tasoittuivat. Kipein asia on ollut se, että lapset joutuivat kasvamaan ilman isää. Pahimpia ovat olleet isänpäivät ja merkkipaalut lasten elämissä. Rippikirkossa tai tyttären vanhojen tansseissa ei ollut isää mukana.

Poika alkoi kuusivuotiaana pelata jalkapalloa. Kerran hän sanoi, ettei hänestä koskaan tule hyvä pelaaja, koska isä ei ole valmentamassa häntä. Sanoin, että hänestä voi tulla hyvä, oli isä täällä tai ei. Ja hänestä tuli. Minä olen ollut kentän laidalla isän puolesta. Olen ollut myös muun muassa huoltaja, varustevastaaja ja joukkueenjohtaja.

Olemme lopulta pärjänneet ja selvinneet ihan hyvin. Lasten ei toivottavasti ole tarvinnut jäädä mistään paitsi siksi, ettei heillä ole isää. Olen yrittänyt olla kaikessa mukana, ja olemme jonkin verran matkustelleetkin.

Yksi kerrallaan asiat järjestyivät myös taloudellisesti, ja elämä löysi uomansa. Saimme apua kriisityöntekijöiden ja perheneuvolan lisäksi ystäviltä, sukulaisilta ja päiväkodista. Apua kannattaakin pyytää ja ottaa rohkeasti vastaan.

On klisee, että aika auttaa, mutta niin se vain on. Olen huomannut, että elämä todella kantaa. Tytär kirjoittaa syksyllä ensimmäiset aineet ja poika pääsee kesällä ripille. Nyt minulla alkaa olla aikaa myös itselleni. Pieni perheemme on uudenlaisen elämän edessä.”

Teksti Anna Kauhala, kuvat Sami Heiskanen

Henkivakuutus auttaa lähimmäisiäsi selviämään taloudellisesti pahimman yli. Tarkista laskurista mikä olisi sinulle sopiva turvasumma ja tutustu henkivakuutukseen.

Lue lisää:

Tiesitkö, että...

Henkivakuutuksella voit varautua.

Laske, millainen turva sinun elämäntilanteeseen sopisi.